2014.03.02 - sotaratsun selässä

Vihdoin viimein, 7 viikon jälkeen Australiaan saapumisesta, sain hommattua pyörän. Aika tuskastuttavan pitkä aika ilman moista menopeliä näin jälkikäteen ajatellen. Nyt kun se on alla, niin ihmettelee kyllä kuinka sitä viitsi noin pitkän aikaa olla pyörimättä ympäri. Tietysti kun kaikki on uutta niin helposti pystyy unohtamaan moisen detskun. Mut nyt kyl tuntuu että olispa ollu tännekin adjustoituminen helpompaa jos olis vaikka tokalla viikolla hoitanu homman.

Tuli hankittua menopeli gumtreestä käytettynä. Vastailin noin kymmeniseen ilmoitukseen kiinnostuksestani, mutta aika nihkeesti tuli vastauksia takas. Liekö sitten kun puolissa caseista koitin tinkaa hintaa heti alaspäin. Kuuleman mukaan Sydneyssä on vaikea saada käytettyä pyörää. On niin paljon halukasta jengiä ja läpimatkaaja että kysyntä on kova. Ja muutenkin jengi tsygää täällä paljon. Näin sanotaan ainakin. Musta näyttää että kohtuullisesti muttei mitenkään överisti. 

Kyl mun pyörä tänki menopelin voittaa! Ja jäi viivalleki, ku autoliikenne ei o täs(säkään) stadis sujuvaa.

Käytettynäkin kunnon pyörät oli listattu tonniin tai yli, ja hyvää pyörää uutena nyt ei viittinyt ostaa. Olis maksanut sen tonnista kahteen. Nyt sitten löyty 2000-luvun alun riisuttu maastopyörä, hyvä runko ja ookoo osat ilman mitään lisätauhkaa. Myyjänä alan harrastaja, maastotsygäilijä, niin pysty ostaa suht huoletta kun näki ja tiesi että pyörä hyvässä kunnossa ja laadukas. Iso miinus pienestä koosta, snadi 26-tuumanen jossa vain lyhyt satulatanko. Mutta koska pyörä oli saatava, ostin sen hinnalla 300 dolsua ja hyvä näin. Heti ostamisen jälkeen kyllä epäillytti että olis ollu parempi ostaa semmonen joka on ajokelpoinen heti, ettei tarvi säätää. Satula oli niin alhaalla että ajaa piti polvet suussa. Mut näin se on, kun tekee jotain niin sen päälle säätäminen luonnistuu helpommin ja varmemmin, jos panttaa minkä tahansa homman alottamista niin helposti viikot vyörii ilman että tekee yhtään mitään.

Mikä-lie-silta syvämmällä Parramatta Riveriä. Olipas vaikea löytää kevyen liikenteen väylää yli mutta kun gepsi ei kerro niin kysyvä löytää!

Ja säästipä heti keskiviikosta alkaen sitten junalipun hintaa. Eka reissu pyörällä alko siinäki mielessä hyvin että saman tien oli pystyssä poliisin tehovalvonta ja Harbour bridgen kohdalla joutu ratsiaan ja puhutteluun. Eihän mulla kypärää vielä ollut ja niinhän se on että sen laki vaatii. Ei saanut sentään sakkoja, tyhmä ulkkari - kortti pelattu ekan kerran. Ja sitten citystä kalliilla Spessun pyöräilykypärä.

Kun olin tuskaillut 3 duunimatkaa ihan liian snadilla pyörällä, niin sitten seuraavana lauantaina maaliskuun ekana päivänä käväsin hoitamassa pyörän parempaan kuosiin. Kyl se vähä vitutti kun kaikki ajo ohi kun ei vaan pienellä pyörällä pysty ajaa kummosta vauhtia. Ensimmäinen pyöräliike, vaikkakin netissä näytti hyvältä, oli aika kälynen. Bränikät merkit, mutta vähän varaosia ja tylyä henkilökuntaa. Näin se tuppaa olee että jos kama on elitistä, niin sitten käytöskin on sitä. Sama ilmiö havaittu monen muun tuotteen ja tavaran kohdalla. Ei ilmeisesti sitten oo asiakkaista pulaa. Ei tatvi toistn mennä (http://www.bikebug.com/). Toinen olikin sitten parempi, paljon varaosaa, halvemmat hinnat, ja rennompi meno. Sieltä tarttu mukaan uus satulaputki, valot, pumppu, juomapullo ja Garminille teline. http://99bikes.com.au/. Kolmen sadan pyörä muuttu kypärä mukaanluettuna viidensadan pyöräksi.

Reitti. Tuntu kyl pidemmältä, ehkä johtuen snadista pyörästä jolla matkavauhti ei mahottomaks kiihdy plus vajaavaisesta tankkauksesta. Ja tietty tietosesta lepposesta vauhdista, eihän sitä muuten mitään näe.

Ja vihdoin sitten sunnuntaina pääsi pyöräretkelle! Ah, vapaus. Ei tartte olla bussin tai junan orjana sen suhteen että millon lähtee ja tarkalleen ottaen mihin suuntaan. Ihan eri fiilis. Oikeesti tuli semmonen olo että jokin palanen loksahti paikalleen, että on kokonaisempi taas, ja että Australia kuuluu enemmän mun maailmaan. Jos jotkut kokee että auto on ruumiin jatko, niin kyl täs tapauksessa pyörä on sitä mulle. 

Parramatta Riverin pohjoispuolta, kyllähän tuolla rannalla kelpaisi asua.

Kelikin oli lähtiessä oikein hyvä. Puolipilvinen, lämmin. Maasto on kyllä todella mäkistä. Tuntuu hurjalta ajaa tolla tsygällä joka on kuitenkin liian pieni, ohuilla nakeilla ja v-jarruilla, yli 50 kilsaa tunnissa mäkeä alas, joka ei oo kuitenkaan ihan suora ja autot suhaa ohitte vähän holtittoman olosesti, ja kun vieläkin koko ajan joutuu miettimään vasemmanpuoleista liikennettä ja sitä että miten kaikki toimii vieraassa liikennekulttuurissa. Ja sitten tietty pitää hetkessä polkea samanlainen nousu. Mut eipä tuo harmita, kuntoa vaan lisää, ja uudentyyppistä kokemusta.

Pyöräilylenkki ei ollu kovin pitkä, eikä supermielenkiintonen, mutta oli kiva nähdä uutta seutua. Vajaa kolmisenkymmentä kilsaa, ja Sydneyn halkovaa Parramatta Riveriä nuollen. Pakko kyllä todeta että hulppeita lukaaleja ja alueita tuon varrella, jos olis  miljoonat tilillä niin tuonne vaan asumaan. Ei ehkä oo ihan sisäistänyt sitä kuinka makeita mestoja täälläkin on, sillä tavalla että näkymät kaupunkiin ja kaikki lähellä, mutta kuitenkin sitten miltei trooppista ilmastoa ja lämpöä ja luontoakin lähellä. Pitäis mennä enemmän viettää aikaa rannoille ja ulos, lueskelemaan ja pelailemaankin moisille alueille eikä esimerkiksi hoitaa tuota aktiviteerausta sisätiloissa. Kun kerta ei ole pakko. Ei ulkona ole kylmä illallakaan. 

Sade jo miltei päällä, mutta tekipä satama-alueesta ja tehdashalleista mielenkiintosen näkösiä.

Tännepäin Sydneytä ei tartte monasti eksyä, tehdashallia ja Tattarisuon-tapasta aluetta. Toisaalta onhan näis oma viehätyksensä, mutta liikennettä liikaa kyl.

Puolivälissä matkaa alko satamaan, aika sopivasti kun oli jo kääntynyt kotia kohti. Siinä sitten valotkin pisti testiin että näkyy liikenteessä paremmin. Täällä monella on tapana pitää valoja päälle vilkkumassa ihan merkinantomielessä keskellä päivääkin. Mikä on kyllä ihan järkevää liikenteen seassa. Pitäis varmaan itekin ruveta tekee. Tietty siinä kyl sitten valot kuluu nopeasti, nytkun tuli ostettua tollaset akulliset joihin ei akkua voi vaihtaa.

Matkan loppuosa meni torstain pitkän lenkin seutuja, Darling Harbourin kautta joka on ihan Cityn kupeessa. Ehkä tuolta löytyvässä merimuseossakin jossain välissä voisi käydä.

Note to myself. Kun saapuu vähänkää pidemmäks aikaa mihin tahansa mestaan niin pitää hankkia pyörä jatkossa välittömästi. Avaa uutta paikkaa ihan toisella tavalla. Oikeestaan jos menee lomallekin johonkin missä on ees välttäviä teitä, kaheks viikoks, niin sieltäkin pitää jatkossa varmistaa kakspyöränen lihasmoottoriaparaatti.

2014.02.23 - kenguru!

Näinpäs vihdoin kengurun! 

Punakengu! Kohtaha se hyökkähä!

Sitä luulisi että kun tulee Australiaan että niitä näkee jo lentokoneen ikkunasta suurena mattona menemässä horisonttiin, tai että ainakin kun pääsee terminaaliin niin joutuu tappelemaan niitä vastaan matkatavaroistaan. Vaan ei, pienet tutkimukset kertoivat että jos niitä haluaa nähdä luonnossa pitää lähteä autolla kahden tunnin päähän Sydneystä. Teinpä siis sen mitä jokainen itseäänkunnioittava luonnonystävä ja menin katsomaan niitä kaltereiden taakse, Sydneyn eläintarhaan eli Taronga Zoohon:

http://taronga.org.au/taronga-zoo

Paikka on hienosti vastakkaisella rannalla Oopperatalosta. Kaupungin normaaliin malliin pääsylippu oli aika tyyris, 44 dollaria, kun noin 120:lla olisi saanut vuosilipun. Hyvä sinänsä ettei tullut otettua vaikka harkinnassa olikin, kun tosiasia on että paikka oli aika pieni. 

Mestan kartta. Pakko tunnustaa etten alueen pienuudesta huolimatta ihan kaikkia kohteita läpi käynyt. Hyi häpiä!

Ehkä noin Korkeasaaren kokonainen, jos sitäkään. Ei kestänyt kauaa käydä mesta kutakuinkin lävitse. Tietty, olis voinu suunnitella paremmin ja skoutata luentoja joita siellä aina tiettyinä aikoina pideltiin, mutta kun en ollut niitä etukäteen katsonut niin en viitsinyt ruveta odottelemaan. Mukava siellä oli kuitenkin käyskennellä hyvässä kelissä, ja nähdä eläimiä, mutta vähän enemmän nähtävää olisi voinut olla. 

Matelijaosasto oli hyvin esillä, luonnollisesti. Komodon varaani kaikessa staattisuudessaan oli ylväs näky.

Toisaalta, tämä tarkoittaa että ehkä eläimet ovat luonnollisissa elinympäristöissään kun niitä ei ole kaltereitten taakse raahattu. Vaan eipä tätä nyt ole eläintarhan toimesta ajateltu. Ja tiedä sitten kuinka hyvin eläintarhat eläimiä toiminnallaan suojelevat, onko niiden vaikutus positiivinen vai negatiivinen. Luulisi että positiviinen kun ihmisten tietoisuus lisääntyy, ja onhan se hyvä edes pienissä määrin pitää kantoja yllä luonnottomasti jos niin kävisi ettei ne luonnonvoimaisina mitenkään pärjää. Tiedä sitten kuinka kovaa bisnestä tuo touhu on, ja kuinka markkinointipuhetta se että suojelevat eläinten alkuperäisiä elinympäristöjä etcetera.

Yhtä kaikki, kenguru on nyt nähty. Kolmea erilaista, puukenguru, punakenguru ja jättiläiskenguru. Kaikkihan ne vaan lokoilivat elottomina, niinkuin muutkin eläimet päiväsaikaan auringossa. 

Homman nimi. Mitäpä sitä muuta.

Ainoata vipellystä harjoittivat simanssit, jotka nekään nyt eivät kovin lujaan mateluun ryhtyneet, sekä gorilla joka mutusteli lehtiä kivasti ihan muoviseinän takana. Ja sitten vesiosastolta jossain showssa hylje, jota kouluttaja pisti juoksemaan ja hyppimään ympäri esitysaluetta. Tuli kyllä jotenkin ärtynyt olo moisesta, tietty kun juuri katsellut Blackfishinkin, mutta kyllä muutenkin moinen eläinten naruttaminen täyteen viihdekäyttöön ottaa aivoon. Juontokin oli vedetty tyypilliseen pinnalliseen, lapsia kosiskelevaan disneyosastoon, eikä mitenkään kummemin opetukselliseen ja sivistävään formaattiin.

Tuli jolkkailtua ehkä noin kolme viiva neljä tuntia tarhassa, kunnes totesin että on saatava sapuskaa ja lähdin poijes. Tapahtuipa toinenkin asia ensimmäistä kertaa tällä Australian visiitillä, eli poistuin tarhasta lautalla. Se oli ensimmäinen kerta kun olin vesihärvelin kyydissä täällä. Kiva nähdä keskustan seutua siitä näkövinkkelistä. Offpeak-hinnalla ei ollut edes niin kallis kuin kuvittelin, viisi dollaria.

Näkymää vastarannalle. Pitäiskö anoa eläintarhan asukkaaksi? Mikäköhä olis vuokra leijonahäkissä?